Välillä meinaa hengästyttää tuo vauhti millä pikkutaapero rientää puuhasta toiseen. Hänellä on kiire. Koko ajan. Vaikkei kotimme suuren suuri ole, niin perässä ei tahdo aina pysyä. Itse mielelläni jäisin viipymään, uppoutuisin johonkin asiaan. Mutta kaverini ei sitä salli! Hän kiipeää jo pöydälle, tai vetää koiraa jalasta alas ikkunalaudan näköalapaikalta. Tai sitten hän on löytänyt jonkun ison siskon tärkeän aarteen, joka minun pitää pelastaa ehjänä vääristä käsistä. Joskus huijaan. Annan taaperolle palan juustoa, suurta herkkua, että saan juotua kupillisen kahvia ja luettua sivun lehteä tai kirjaa rauhassa.
7 kommenttia:
Miten ihmeessä saat kuvistasi niin kuulakkaita! Tunnelma on jotenkin satumainen.
Niin, mistä ihmeestä se energia noille pienille löytyy! Juusto on hyvä keksintö...
AP:lle nimpparionnittelut kummituksilta!
Voi vauhdikasta! Hianoja kuvia nämä ja nuo parit edelliset kanssa. Ja nauroin Viksun ulkoiluille kanssa..!
Kiitoksia taasen kehuista, kiva jos muillekin saa välitettyä jotain tunnelmia näillä kuvilla! :)
ekub: V. kaatui tänäkin iltana suoraan iltapalapöydästä sänkyyn...raasu on ihan poikki, kun koko ajan oltava ulkona. Täytyy toivoa vähemmän upeita ilmoja, että lapsi voisi edes hetken levätä sisätiloissa ;)
Minä ihmettelen miksei meidän kummallekaan pojalle ole koskaan minkäänlainen juusto maistunut! Ovat sentään syntyneet juustomaassa, kotona on aina erilaisia juustoja ja niitä syödään...mutta ei.
Teillä juustosta on ilmiselvästi paljon hyötyäkin!
Violet: tervetuloa blogiini! Meillä on molemmat tytöt olleet suuria juuston ystäviä pienestä asti. Pienempikin jo päässyt homejuuston ja muiden herkkujen makuun :) Ja isommalla ollut synttärijuhlissa juustoja tarjolla omasta toivomuksestaan, samanikäiset kaverit eivät vaan ole oikein innostuneet maistelemaan...
tuo vanha äitiyspakkauksen ruskea peite näyttää tutulta :) taisi olla minun tai veljeni. on se vieläkin tallessa, jopa vetoketju toimii.
hyvä tuo kuva missä kurotellaan ylälaatikkoon.
Ei tuota vaihetta ikuisesti kestä, onneksi ja harmiksi.
Muistan kyllä kuinka joskus tuntui että ei yhtä ajatusta pystynyt päivässä loppuun ajattelemaan, kun meno oli vikkaimmillaan.
Lähetä kommentti